keskiviikko 2. kesäkuuta 2010

Baskervillen niitty

Lähdin sitten taas tavalliseen tapaani tuossa kymmenen jälkeen viemään koirani ulos ja päätin taas kävellä tässä lähellä olevalle isolle niitylle, että koiratkin saisivat kunnon lenkin. Siellä aina jotenkin mieli lepää.

Ricon kanssa on jotenkin tottunut siihen, että näkee metsäneläimiä. Niitä pääsee yllättävän lähellekin, kun Ricolla ei luojan kiitos ole riistaviettiä, niin sitä ei voisi vähempää kiinnostaa metsän elävät. Se vain katsoo, että jahas pupulauma lähti tosta vierestä ja jatkaa omia polkuja pitkin. Monesti puputki pysähtyvät ja kääntyilevät katsomaan, että mikäs koira se tuollainen on, kun ei meistä välitä? Joskus saattaa jopa kuulla pupujen ajatukset, että eikö me muka kelvata tuolle?! Törkeää käytöstä! ja ovat kovin tuohtuneen oloisia. Variksetkin katselevat alta 1m päästä, että ohihan tuo näyttää menevän, eivätkä turhia liihottele tiehensä.

Oikeastaan elämä on ollutkin juuri siitä syystä oikein mukavaa. Nimimerkillä sitä ennen on ollut metsästykoiria ja yksi erittäin riistaviettinen saksanpaimenkoira, vaikkei siinä sitten mitään muuta viettiä ollutkaan. Että se oli raivostuttavaa. Aina lähti joku jostain.

No palatakseni aiheeseen. Meillä siis on tällainen ihana iso ja pitkä niitty, missä voi nollata ajatuksiaan.

Ja yleensä iltaisin siellä on usvaa ja sumua ja hyvällä mielikuvituksella siitä saa aavemaisen paikan. Mä itse rakastan juuri noita iltahetkiä, milloin aurinkoa ei näy, mutta valoa kuitenkin vielä riittää.

Siinä sitten kuljeskeltiin eteenpäin, kun yhtäkkiä ilman mitään varoitusta edestämme hyökkää hypäten ylöspäin peura! Korjaan, hyppää ylöspäin yhtäkkiä, mutta pakeneekin sitten lujaa. Että meinas tulla löysät housuun. Niin pahasti se pääs yllättää. Sitten alkoi ajatus pikkasen toimimaan ja katselin sitä, miten valtavan kaunis eläin se on. Sitten vasta katson koiriani ja Ricolla oli sellanen ilme, että mihis sillä oli kiire? Koda katteli meitä molempia ja siihen suuntaan mihin peura oli menny.

Sitten vast tajusin, et nythän on paras tilaisuus nähdä onko pennulla riistaviettiä ja eikun siihen peuran jälkien perään ja kohtiin mistä loikkinut. Ricokin sitten ihan innostu haistelemaan ja pentu myös ne kohdat missä peura oli ollut, mutta kun käännyin, ni molemmat unohti samantien mitä siinä oltiin haistelemassa ja tulivat leikkien mukana sinne minne minäkin menin. Eikä peurasta enää tietoakaan. Palasin vielä kerran, eikä oikeastaan kumpaakaan enää kiinnostanut ja sitten jatkettiin jo takas kotiapäin.

Sitten vasta aloin miettimään, että kauhea tuuri, kun tuollai pääs käymään. Ja on muuten kivaa, että koiralla ei sitä riistaviettiä ole. Luojan kiitos Kodaa ei kiinnostanut. Mä saan edelleen nauttia kävelyistäni. Kodaahan ei kiinnosta myöskään linnut tai muut metsän elävät. Eiköhän jo perimä sanele, et kiinnostus on vähäistä ja kun ei saa mallia mistään, et niihin pitäs reagoida, niin eiköhän se jätäkkin ne tulevaisuudessakin rauhaan. Toivossa on hyvä elää. :)

Oli se vaan seikkailu. Hyvillä mielin jatkettiin kotia ja toivotaan, että se peurakin löysi itselleen hyvän nukkumapaikan. Tarkoitus ei ollut häiritä.

(valitettavasti tietokoneeni näyttösäädöt on päin prinkkalaa, joten kuvatkin on valotettu tai säädetty miten sattuu. Ehkä joskus saan uuden näytön ja saan kuvien säädötkin kohdilleen).

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti